Kysymyksiä tulee usein meidän erilaisista toteutuksistamme, joten julkaisteen yksi vähän erilainen Case Study:

Case Study: KONE, viestiseinä ja World Design Capital Helsinki 2012

Testataan set-up ennen yleisöä, vasemmalla Prospectumin Viestiseinää testaa Leo, KONEen hissikehikossa näyttelijät Jari Rintala ja Henna Partanen.

Elämme maailmassa, jossa kaupunkien nopea kasvu tekee ihmisten liikkumisesta koko ajan vaikeampaa. KONEen visiona on tarjota paras käyttäjäkokemus.

KONE tehostaa ihmisvirtojen hallintaa parantamalla tarjoamiensa ratkaisujen käyttökokemusta. KONE tutkii järjestelmällisesti sitä, mitä käyttäjät tarvitsevat liikkuessaan rakennuksessa ymmärtääkseen, millä ratkaisuilla ja palveluilla voidaan tarjota käyttäjille paras mahdollinen kokemus.

Hyvä visuaalinen suunnittelu lisää käytön miellyttävyyttä

Hyvä käyttäjäkokemus koostuu useista seikoista: estetiikasta, mukavuudesta, turvallisuudesta, käytettävyydestä ja luotettavuudesta. Visuaalinen suunnittelu on tärkeä myönteisen käyttökokemuksen osa, ja KONE onkin painottanut sitä jo useiden vuosien ajan.

Yhteistyötä World Design Capital Helsinki 2012 -hankkeen kanssa

KONE on ylpeä voidessaan olla yksi World Design Capital Helsinki 2012 -hankkeen pääyhteistyökumppaneista, sillä hankkeen tavoitteet ovat linjassa KONEen tuotteiden ja palvelujen kanssa. KONEen visiona on tarjota paras mahdollinen käyttäjäkokemus jatkuvasti kaupungistuvassa maailmassa.

KONEen  tapahtumissa tarjoillaan visuaalisia elämyksiä käyttäjälähtöisesti toteutettuna

WDC Helsinki 2012 Kick-Off -tilaisuus käynnissä.

World Design Capital –vuoden yhteistyökumppaneiden kick off -tilaisuudessa Hernesaaressa KONE halusi tarjoilla kutsuvieraille interaktiivisen ja konkreettisen elämyksen, miten erilaiset ihmiset käyttäytyvät hissimatkallaan. Paikalle pystytettiin hissin runko ja paikalla oli kolme improvisaationäyttelijää vastaamassa yleisön antamiin haasteisiin.

Prospectumin toteuttama Viestiseinä antoi vieraille mahdollisuuden lähettää erilaisia hahmoja näyttelijöiden inspiraatioksi ja kohtaamisten pohjaksi. Viestit lähetettiin joko tekstiviestillä tai älypuhelimella verkon kautta, jolloin näyttelijät näkivät ruudulla, ketä tai mitä hissiin oli seuraavaksi menossa.

”Tapahtuma oli erittäin mielenkiintoinen ja uudenlainen vuorovaikutus viestiseinän kautta yleisön kanssa toimi hienosti. Uskomme, että tilaisuuden kutsuvieraat muistavat KONEen osaston ja sitä kautta mielikuvan, että niin kuin pitääkin, hissien suunnittelussa on ihminen etusijalla.”  Jani Turku, IMPROVment.

”KONE on erittäin kiinnostunut tutkimaan ihmisten käyttäytymistä hisseissä osana tuotekehitystä, ja suunnittelemaan entistä parempia hissikäyttäjäkokemuksia. WDCH 2012 yhteistyökumppanuus antaa meille mahdollisuuksia tuoda hissikokemuksia esille monin eri tavoin – ja meistä IMPROVmentin näyttelijät olivat sopivasti erilainen ja erittäin toimiva, katsojia kiinnostava tapa tehdä tämä WDCH 2012-kick off-tilaisuudessa.” Ritva Seppänen, Brändijohtaja, KONE Oyj.

Innovaatiot ja innovatiivinen ajattelu terminä hukuttaa pahimmillaan jotain olennaista yhteistyön voimasta. Kun kaiken pitää olla uutta ja pois totutusta, ja innovatiivisen ajattelun pitää olla ns. out-of-the-box, unohdetaan keskinkertaisuuden voima. Kun mahdollisuuksina on koko universumi ja mitään rajoitetta ei ole, luovuutemme ei pääse oikeuksiinsa. Luovuus tarvitsee rajoitteen, jollaisena arkipäiväisyys tai keskinkertaisuus toimii mainiosti. Seuraavan kaverin tehtävä on tarjota edellisen idean päälle jotain tavallista ja muutaman ehdotuksen jälkeen ollaankin päädytty pienin askelin johonkin, mihin kukaan osallistuneista ei yksin olisi ideoinut. Pysähdy katsomaan lasten leikkiä, siinä saavat uusia muotoja niin pahvilaatikot kuin pakkauspaperit ja kyllä mahtuu samaan leikkiin legojen kanssa tai voi kuulua barbien perheeseen. Me aikuiset luomme kasan sääntöjä ja rajoituksia, joilla jumitamme ajattelun näkymättömien raamien sisälle, näkymättömiin sääntöihin.

Yllättävän usein meidän pitäisi pysähtyä, katsahtaa sinne ideoiden laatikkoon ja käyttää meillä jo olemassaolevia työkaluja ja resursseja luovasti. Jokainen meistä ajattelee luovasti ja ideoi vaikka mitä, kun ei tarvitse toteuttaa tai välittää jatkosta. Reaalielämässä projekteissa ja työpaikoilla on omat rajoitteensa: aika, raha, työvoima jne.

Epäonnistumisen teemaan liittyen suora lainaus yhdeltä improvisaatioteatterin guruista: ‘If you are not going to fail, please rehearse it.’ -Keith Johnstone. Koko haastattelu kuuneltavissa täältä: http://twi.gy/An4L. Yrittäjyyden suhteen tarvitsemme Suomeen epäonnistumisen kulttuuria, joten juhlitaan yhdessä epäonnistumisen päivää 13.10. Eikä sinun tarvitse olla yrittäjä, sillä epäonnistuminen ja mokaaminen lähtee omasta korvien välistämme.

Saan paljon kysymyksiä, miksi olemme päätyneet tällaiseen tapaan kouluttaa. Siksi päätin jäsennellä ajatukseni näkyville, olkoon tämä inspiraationa ja kannustimena myös muille alamme yrittäjille. Hyviä ideoita saa ja kannattaakin varastaa, mutta silloin sinulla on velvollisuus toteuttaa ne hyvin!

Meidän työtapamme on yksinkertainen, hyödynnetään sitä potentiaalia, jota fiksuissa ihmissä on jo valmiiksi. Nostetaan peffamme ylös mukavilta neukkarin tai toimiston tuoleilta ja tehdään yhdessä. Perustaksi voidaan ottaa hyvinkin yksinkertainen harjoite, leikki, peli tai toisessa ääripäässä jopa päivän pituinen simulaatio. Altistetaan ihmiset sille kokemukselle ja annetaan heidän vertailla kokemuksiaan.

Periaatteellinen kaavio, kuinka koulutuksemme rakentuu. Klikkaamalla kuvaa pääset Prezi-esitykseen kaaviosta.

Koulutuksen aikana tehtävämme on tulkita ja havainnoida sekä reaktiota että fasilitoida purkukeskustelua, niin että kokemukset tulevat monipuolisesti esille ja relevanssi työelämään on selkeä. Paljon useammin me improvisoimme kuin osallistujamme ja siksi paremman puutteessa nimitän työtapaani mukautuvaksi fasilitaatioksi. Improvisaatio on aikoinaan kehitetty näyttelijäntyökaluksi ja teatterissa sitä paljon tehneillä on syntynyt hyvä perstuntuma, mitä tietyissä vuorovaikutustilanteissa tapahtuu ja miksi.

Hyvän ja huonon kouluttajan tunnistaa nimenomaan siitä, miten hän käsittelee syntynyttä reaktiota ja kuinka hän hoitaa jälkipyykin. Purkukeskustelu on ihan must ja sen poisjättäminen olisi vähintään tyhmää mutta ainakin ammatillisesti epäpätevää. Toinen sudenkuoppa olisi päättää reaktio etukäteen, joskus samastakin harjoitteesta tulee hyvin erilaisia lopputuloksia ja silloin on parasta pitää hoksottimet auki. Kolmanneksi on kouluttajan tehtävä luoda turvallinen ja luottava ilmapiiri, sillä ei tulehtunut tiimi parane itsekseen tai luovuus lisäänny negatiivisilla kontribuutioilla.

Hyviä koulutuksia kaikille ja työniloa syksyyn!

Niinpä esimerkiksi useat viestinnän, esiintymistaidon ja vuorovaikutuksen oppaat osaavat kertoa, että verbaalisen viestinnän osuus kokonaisviestinnästä on vain 7%, non-verbaalisen viestinnän haukatessa kokonaisuudesta 93%. Tarkemmin non-verbaalinen jakautuu ilmeisiin ja eleisiin (43%) sekä tunneväritykseen, jonka osuus on 50%. Tarkkaa ja täsmällistä. Paljon uskottavampaa kuin epämääräiset ’suurin osa viestinnästä on non-verbaalista’ tai ’sanojen osuus on yllättävänkin vähäinen’.

Koska en ole kuitenkaan viimeisen päälle selvittänyt miten kyseiset prosentit on saatu selville, olen tyytynyt heittämään herjaa siitä, että kyseisen tutkimuksen arvo on lähinnä yhtä suuri kuin maskaramainoksissa, joissa todetaan uuden ripsivärin antavan käyttäjälleen 56% lisää näyttävyyttä. Lause, jonka joku on keksinyt pistää ilmoille, kun se kuulostaa myyvältä ja on vaikeaa todistaa, etteikö se periaatteessa voisi olla tottakin.

Miten sitten minun tulisi suhtautua esimerkiksi tärkeässä liikeneuvottelussa siihen, että sanojeni osuus viestistäni on 7%? Entäpä jos kohta julkaistaan uusi ja ehompi tutkimus jonka mukaan sanojen osuus onkin jopa 12,5%, miten se vaikuttaisi valitsemaani strategiaan? Luulenpa, ettei yhtään mitenkään. Todellinen viesti ihmiseltä toiselle jakautuu useaan osaan ja koska se mikä on helpointa tulkita, merkitsee vähiten, on opittava kuuntelemaan toista oikein.

Prosenteilla ei tässä ole merkitystä, sillä kukaan ei voi tietoisesti laskea päässään painokertoimia siitä, mitä oikeastaan juuri sanottiin. Siis tietoisesti. Tiedostamattomasti me teemme sitä koko ajan. Meidän tietoisuutemme ei pysty käsittelemään kuin yhden asian kerrallaan. Tietoisuus on hidas ja kankea. Alitajuntamme sen sijaan voi suorittaa monta tehtävää kerrallaan ja vieläpä hämmästyttävän nopeasti. Alitajuntamme huomaa paljon asioita jotka jäävät tietoisuudelta hämärään. Alitajuntamme laskee mitä juuri näki, koki ja tulkitsi aikaisemman kokemuksen perusteella antaen tietoisuudelle sumean intuitiivisen ohjeen: ”Tässä mättää nyt joku!” tai ”Minä luotan tuohon tyyppiin.”

Ja koska alitajunta, (vai pitäisikö sanoa ylitajunta, sana alitajuntahan vain heijastelee ihmisen tarvetta uskoa pystyvänsä kontrolloimaan itseään, että tietoisuus olisi ylin herra talossa, asia joka ei ole ollenkaan niin itsestään selvää kuin voisi kuvitella) on huomattavasti älykkäämpi kuin tietoisuus, on ’intuitio’ vuorovaikutuksessa paljon enemmän oikeassa kuin tietoinen laskelmointi.

Siksipä viestinnän eksaktit prosentit osoittavat meille sen, että tullakseen hyväksi vuorovaikutuksessa, on harjoitettava omaa intuitiotaan. On opittava luottamaan ensimmäiseen ideaansa, oltava sille rehellinen, keskityttävä ja oltava jatkuvasti jopa melkein peloissaan siitä, että jotain jäi huomaamatta. On opittava kuuntelemaan koko kehollaan, ja omaa viestiä lähetettäessä on viestittävä peittämättä omia rehellisiä tunteitaan (paitsi pokeria pelatessa).
Edellä lueteltuja taitoja voidaan kehittää esimerkiksi ’yritys ja erehdys’ -menetelmällä elävässä elämässä tai sopivien harjoitteiden avulla improvisaatioharjoituksissa. Improvisaatiossa tosin ei voi satuttaa itseään, sillä kyseessä on puhdas fiktio. Lisäksi improvisaation hiekkalaatikolla on mahdollista saada valtava määrä toistoja lyhyessä ajassa, mikä mahdollistaa todellisen oppimisen.

Muitakin tapoja oppia saattaa olla, mutten voi uskoa että yksikään harjoite voisi olla alitajunnan kehittämiseen parempi kuin kokonaisuus, joka alunperinkin kehitettiin alitajunnan mahdollisuuksien hyödyntämiseen.

Improvisaatioguru, teatteriohjaaja ja nykyaikaisen improvisaation kehittäjä Keith Johnstone totesi ihailleensa näyttelijöitä, jotka ovat ”elossa”. Tämä taito vaikutti harvinaiselta. Itse asiassa mitä enemmän Johnstone itse opiskeli, sitä enemmän hän tunsi kadottavan oman luovuutensa ja aitoutensa.  Niinpä Keith alkoi listata asioita, joita hänen opettajansa olivat koettaneet hänestä kitkeä. Jos perinteinen opetus vei harhaan, kääntämällä opetusmetodit kääntyisi kaiketi lopputuloskin. Koska Johnstonea oli opetettu keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan, alkoi hän etsiä keinoja jakaa huomiota eri suuntiin. Häntä oli kehotettu suunnittelemaan, joten hän keksi pelejä, joissa ennakoiminen oli vaikeata. Kopioimista pidettiin huijaamisena joten hän alkoi opettaa matkimista. Hassut äänet oli julistettu pannaan, joten Keith rohkaisi niiden käyttöä. Omaperäisyyttä ja keskittymistä pidettiin arvokkaina joten Keith alkoi ohjeistaa näyttelijöitään poikkeavasti kuten: ”Ole tavallisempi”, ”Ole tylsempi” ja ”Älä keskity”.

Tulokset olivat vallankumouksellisen hyviä. Ihmisistä alkoi löytyä puolia, jotka yllättivät neroudellaan sekä katsojat, että esiintyjät itsensä.

Perinteisessä opetuksessa, luennoinnissa ja koulutuksessa on mekanismi, joka vetää kohti nurinkurisia lopputuloksia. Opetuksenhan tulisi olla oppimaan tulleita varten. Kuitenkin opetus on sosiaalinen tilanne, jossa opettaja määrittelee lähes yksinvaltiaan otteella mitä, milloin ja miksi.  Tällöin on houkutus ja suuret mahdollisuudet toteuttaa opetuksessa lähinnä opettajan tarpeet. Opettajat haluavat pitää yllä kulissiaan osaajasta. Tiedän kyllä opettajia (vähemmistö tosin) jotka osaavat sanoa: ”en tiedä”. Olenkohan koskaan törmännyt yhteenkään joka olisi sanonut: ”En ymmärrä”, tai: ”Se on minulle liian vaikea asia omaksua”.

Niinpä meille opetetaan asioita, joita opettajat osaavat. Pitäisikö meille opettaa jotain muuta? Kysy opettajalta asiasta, jota hän ei tunne ja saat tietää, ettei se ole tärkeätä. Eräs lukiokemian opettaja jopa kielsi valheena aiemmin toisaalla opetettujen fysiikan lakien olemassaolon. Hän oli auktoriteetti. Me emme osaa yhteistyötä, asia joka on työelämässä tärkein, koska kouluissa opettajilla on tarve arvioida meitä yksilöinä. Onnistunut ryhmätyö ei anna aseita yksilöiden pisteyttämiseen. Esiintymiskoulutus keskittyy suomessa lähinnä esiintymisen hankaloittamiseen. Esiintymistä ei voi luennoida, se pitää harjoitella. Kuitenkin opettajilla on tarve puhua. Siksi meille pidetään oppitunteja joiden jälkeen on yhtä hankalaa tai hankalampaa esiintyä kuin aikaisemmin. Oppilaat taantuvat, mutta opettajan tarve täyttyi.

Monesti firmoihin kutsutaan lumoavia puhujia, jotka saarnaavat meille kuinka me voimme ylittää kaikki rajamme ja rikkoa kaikki ennätyksemme. Heidän referenssiluettelonsa pursuaa palautteita joissa ihastellaan heidän uskomattoman energistä ja valtaisan innostavaa olemusta. Mutta eikö tavoite olisi saada kuulijat löytämään oma energiansa ja innostuksensa? Jos kuulijoista oli tarkoitus tehdä sankareita, miksi järjestettiin tilaisuus, jossa tuo yksi esilläolija sai olla edessä muiden ihailtuna sankarina? Olisiko yritykseen ollut parempi kutsua joku, joka teettää ihmisillä harjoitteita jotka saavat ihmiset löytämään innostusta omasta itsestään?

Minä näen improvisaatioharjoituksiin perustuvassa koulutustavassa sisäänrakennettuna oikaistu tapa oppia. Kouluttaja kouluttaa ja vetää työpajaa, mutta niiden merkitys ja vaikutus lähtee sinun tekemisestäsi, sinun oivalluksistasi ja sinun persoonastasi.

Improvisaatio on muun muassa esiintymistä, vuorovaikutusta, yhteistyötä, riskinottoa, paineensiedon kehittämistä, toisten kuuntelemista sekä arvostamista ja valtava itsetutkiskelun hiekkalaatikko.

Voisimme siis esimerkiksi kouluttaa sinulle ilmaisutaidon paketin, jonka tavoitteena on oppia luontevammaksi esiintyjäksi, mutta koska emme voi tietää miten sinun mielesi toimii ja reagoi harjoituksiimme, emme voi taata ettetkö samalla oppisi muitakin merkittäviä asioita, esimerkiksi vuorovaikutuksesta, johtamisesta tai vaikkapa lastenhoidosta.

Jari & IMPROVment 2010.

Voit suunnitella päivän aikataulun parhaimmillaan minuuttien, mutta usein jopa varttitunnin tarkkuudella. Toki on syytä jättää varaa joustoille, jos aikataulu venyy, mutta senkin voi suunnitella. Voit valmistautua etukäteen ottamalla selvää pienimmistäkin yksityiskohdista. Sinun kannattaa miettiä mitä aiot sanoa, voit valmistautua kuvittelemalla vasta-argumentteja viestiäsi kohtaan ja miettimällä miten niihin vastaat.

Omia ajatuksia selkeyttää kun on joskus aiemmin kirjoittanut ne ylös. Tärkein sanoma voi olla hyvä harjoitella paperille, ehkäpä useitakin kertoja, ja sen jälkeen ulkoa niin monta kertaa, ettet enää vaikuta opetelleelta, vaan puheesi soljuu vapaasti ja luonnollisesti.

Olet kenties valinnut tapahtumapaikan, tarkistanut sen ennalta, koemaistanut ruoan ja koristellut tilan. Olet järjestänyt ohjelmaa ja opastanut avustajiasi.

Ennalta pystyit suunnittelemaan strategian ja hiomaan mahdolliset taktiset keinot päämäärän saavuttamiseksi. Olet sopinut kumppanisi kanssa roolit, joilla pelataan yhteen.

Kaikki muu onkin sitten improvisaatiota. Sinua kenties helpottaa ajatus, että siihenkin pystyy valmistautumaan ennalta, jopa huolellisemmin ja tarkemmin kuin mihinkään muuhun. Meistä jokainen improvisoi lukemattomia kertoja päivässä, koko ajan. Sinä olet oman elämäsi ekspertti, mutta kaikkea et voi, eikä kannatakaan, suunnitella!

Mitä U2 opetti meille?

U2 kiertää parhaillaan maailmaa yhdellä suurimmista stadionkiertueista. Lavarakennelma oli keskellä stadionia seisova hämähäkki, jonka huipulla 51 metrissä oli, mikäs muukaan, kuin diskopallo.  Helsingissä U2 esitti kaksi keikkaa, perjantaina 20. ja lauantaina 21.8.2010. Kumpikin esitys oli loppuunmyyty eli katsojia oli yhteensä reilu 105 000. Laulaja Bono vitsailikin, nyt kun täällä oli 2 % kansasta, enää 98 keikkaa niin kaikki suomalaiset näkisivät yhtyeen esiintyvän.

Sen lisäksi, että keskiverto-U2-fanina nautin esityksestä, huomasin analysoivani keikkaa improvisoijan silmin:

Läsnäolo. Ei kaikilla ole Bonon karismaa, mutta se auttaisi monia. Tokihan taustalla on vuosikymmenien kokemus, mutta nähdessään Bonon livenä tajuaa, että hänellä ei ole mihinkään kiire ja hän tietää tarkkaan, mitä haluaa.

Tilannetaju. Juuri ennen keikkaa puhjennut kylmä sade olisi masentanut enemmänkin, ellei yhtye olisi noteerannut tilannetta ja hupaisasti tilannetta biisillä Singin’ in the rain. Selkeästi myöskin tiedettiin, missä oltiin, sillä ruudulla vuodatettiin pätkiä Aleksis Kiven Seitemästä veljeksestä ja muutkin pidemmät spiikit oli simultaanitulkattu suomeksi.

Mokaaminen. Helsingissä kuultiin täysin uusi biisi Every Breaking wave, joka selkeästi oli vielä torso ja hioutui tehdessä. Ihailen sitä, että uskalletaan tuoda esille ns. raakatimantti eikä kaiken tarvitse olla niin loppuunsa hiottua. Tokihan mokia sattui enemmänkin, useassa biisissä laulu lähti väärään aikaan, mutta ei se tuntunut yhtyettä haittaavan. Onko se silloin moka, jos yleisö ei pidä sitä mokana?

Vaikuttuminen. Bono poisti korvamonitorinsa ja kuunteli yleisön yhteislaulua. Kasvoilta näkyi (joko harjoiteltu tai ainakin kauemmas yleisöön) autenttisen näköinen liikutus.

Ennen kaikkea Olympiastadionilla nähtiin hieno rock show, mutta siellä se nähtiin irlantilainen kaveriporukka, joka on rehellinen itselleen, yleisölleen ja tekemiselle. U2 oli tullut viihdyttämään ja sen se teki maailmanluokan elkein. Yllä luetellut seikat tekivät stadion-esityksestä inhimillisen ja improvisoijan silmissä mielenkiintoisen.

Lisää U2:n kiertueesta verkossa esim. http://www.u2gigs.com/.

What I learned from U2?

U2 is currently touring their 360 tour, which is one of the biggest stadium tours in the world. Stage construction is a huge spider-like with moving video screens and the show can be observed from all the sides of the stage, hence the name 360. And on top of the 51-meter tower was, surprise surprise, a disco ball. U2 played 2 gigs in Helsinki on the evenings of 20^th and 21^st of August 2010. Both shows were sold out, totaling of about 105 000 tickets sold. Singer Bono was joking that this is about 2% of the total population and all we need is 98 more shows to cover all Finnish.

While enjoying the show, I noticed myself analyzing the show from improviser point-of-view:

Being Present. Not everybody has Bono charisma, but it certainly would help. Sure, he has decades of experience, but for him the moving around seemed confident, the pace was elegant and the speech was clear and loud. We could learn from him at least the fact that we need to stand up and believe in what we want to say.

Honesty. Just before the show we got a cold Autumn shower (typical for Finnish August, brrrrr…), but it was way more tolerable since the band started with a snippet of Singin’ in the rain. Recognize what happens and be honest to things around you.

Know your audience. The show was also localized by simultaneous translation and U2 compared themselves to the 7 brothers of Aleksis Kivi. Know your audience.

Failing gracefully. Helsinki witnessed the world premiere of a new song called Every Breaking Wave that was evidently still far from being perfect. I personally admire that they allowed their vulnerable side of the music show and they let us in to see the crude diamond before it’s honed to the final form. Sure, there were a handful of less elegant ways failing to perform many songs, but the most important thing is that it didn’t seem to matter to the band. It’s not even considered failing, if the audience is with you?

Being affected by what others do. Bono removed the ear monitor and listened to the audience sing. We saw a glimpse of emotion on his face (or a good impression that seemed genuine to me, since I was standing a bit further off). Affect and be affected is the core of good improvisation.

Summa summarum, we witnessed a world class rock show, but we also saw a group of Irish friends being honest to themselves, to the audience and to what they do. U2 was there to entertain and did it in style. Observations above made the performance more down to earth and in the eyes of improviser much more interesting.

More about the U2 360 Tour in the web: http://www.u2gigs.com/.

Kaikkea voi parantaa harjoitellen, myös keskittymistä, mutta tuloksia saavuttaakseen on etua ymmärtää mitä oikein hakee ja mihin on pyrkimässä. Useat, jotka puhuvat keskittymisestä nimittäin hakevatkin oikeasti sen vastakohtaa, läsnäoloa.

Keskittyminen on huomion suuntaamista. Se on sitä, että ajatukset keskitetään yhteen polttopisteeseen kaiken muun kustannuksella. Tehokasta ja toimivaa keskittyminen on silloin kun keskitytään siihen mikä on tärkeää ja jätetään epäolennaiset asiat huomiotta. Keskittyminen on haitallista, kun keskitytään epäolennaiseen ja jätetään tärkeä huomiotta.

Keskittyminen ei siis ole mitään pusertamista tai punnertamista. Se ei ole kulmakarvojen kurtistamista tai paineiden kasaamista itselleen. Keskittyminen ei missään tapauksessa ole tietoinen tila, sillä silloin keskittyy omaan keskittymiseensä sen sijaan, että keskittyisi itse asiaan. Keskittyminen on mielenkiinto ja intohimo, jonka avulla mieli ja huomio pysyy kiinni.

Jos keskittyminen on huomion suuntaamista, rajoittamista, on sen oikea vastakohta sitä että pyrkii huomaamaan kaiken. Jo tästä määritelmästä näkee, että ei-keskittyminen on itse asiassa yhtä mahtava taito kuin rautainen keskittyminenkin. Siinä missä ankaralla keskittymisellä voi voittaa tietokoneen shakissa, voi ei-keskittymisellä huomata yksityiskohtia, jotka sillä hetkellä estävät kaupan synnyn, löytää täysin uusia tapoja ratkaista ongelma tai parantaa parisuhteensa huomaamalla, että vaimo on käynyt kampaajalla (kolumnin kirjoittaja on mies, toim. huom.).

Ei-keskittyminen on sitä, että pystyy olemaan suuntaamatta huomiotaan mihinkään jonkun muun asian kustannuksella. Se on läsnäoloa. Kun ihminen on läsnä, hän kuulee mitä tarkoitetaan, ei vain sitä mitä sanotaan. Kun ihminen on läsnä, hän näkee asioiden aidon tilan, jolloin puutteiden korjaaminen helpottuu ja odottamattomatkin mahdollisuudet tulevat huomatuiksi.

Itse asiassa vuorovaikutus on paljolti kykyä vuorotellen keskittyä ja olla läsnä. Sanomamme kärsii jos se vaeltaa. Jos puhujan ajatus tuon tuostakin karkaa, voi hänen viestinsä seuraaminen olla mahdottomuus. Siksi viestin lähettäjän on syytä keskittyä. Jos keskityt kuunnellessasi, rajoitat huomiotasi ja olet jo ainakin osin ennakkoon päättänyt mitä odotat kuulevasi. Tai keskityt vain osaan ja jokin olennaisempi jää huomiotta. Kuunnellessa on oltava läsnä.

Keskittyminen ja läsnäolo ovat vastakohdikseen osin hyvin samankaltaisia tiloja. Molemmat vaativat sitä, että toimitaan vailla tietoisuutta omasta toiminnasta. Keskittyminen on yksilötyötä, läsnäolo yhteistyötä. Improvisaatio sisältää voimakkaan työkalupakin läsnäolon kehittämiseen. Improvisaatio on läsnäolon kuningaslaji. Paradoksaalista kyllä – juuri siksi improvisaatio antaa tekijöilleen myös erittäin hyvän keskittymiskyvyn.

Kuulen aika usein kysymyksen: “Mitä hyötyä on teidän järjestämästänne koulutuksesta?” ja vastaan tähän konkreettisella vastakysymyksellä: “Miksi useat yritykset käyttävät tuotannonhallintajärjestelmää, mutta kaikki eivät?” Ulkopuolelta on vaikeaa komentaa, että laittakaas SAP pyörimään, sillä siitä on teille selkeästi hyötyä. (Itseasiassa se on SAP-konsultin tai myyntihenkilön hommia.) Tosiasiassa sinä olet itse paras asiantuntija arvioidaksesi, onko investointi tarpeen ja mihin asioihin haluat panostaa. Kaikkia hyötyjä ei näe etukäteen, jolloin seuranta on tärkeää. Vaikeinta ei ole keksiä vastauksia, paljon vaikeampaa on keksiä oikeat kysymykset!

Henkilöstön kehittyminen on kvalitaviinen suure, jonka suuruus selviää helpoiten kysymällä! Tiiminvetäjä, pomo tai kolleega, avaa suusi ja kysy. “Mitä pidit koulutuksesta?” “Onko siitä sinulle hyötyä?” “Miten sinä haluaisit kehittyä jatkossa?”